El Yunque Rain Forest

Eilen kävimme keväisessä Poncessa ruokaostoksilla ja kiertelimme keskuspuiston ympärillä vanhan paloaseman ja leijonapuiston seutuja. Kuvakin saatiin kahdesta leijonasta. Tuo keskimmäinen alla olevassa kuvassa seisoskeleva ei nyt leijonan merkkejä täytä.

Puerto Ricossa kun ollaan, ainoa julkinen kuljetusväline on taxi. Saimme kyllä liftikyydin Poncen keskustaan, mutta kauppareissu tehtiin kahdella eri taxilla. Katariina odotteli poijussa, josta kukaan ei tullut perimään maksua eikä muutenkaan ottanut kantaa siinä olemiseemme. Clubilla näytti olevan melkoisen hiljaista.

Vielä iltapäivän aikaan starttasimme kohti Salinaksen ankkurilahtea reilun kahdenkymmenen mailin päähän itään. 7-8- metrin vastatuuli roiskutti merivettä kannelle, mutta olimme kuitenkin aivan pimeän kynnyksellä lahdessa ja saimme ankkurin heti pitämään, Lahdella oli viitisenkymmentä venettä poijuissa tai ankkurissa. Nautimme kuuluisat GT:t ja sitten nukkumaan.

Aamulla clubin toimistosta löytyi välittömästi Herzin auto täksi päiväksi. Ajoimme suoraan San Juanin moottoritietä El Yunque-sademetsään Puerto Ricon koillisosan vuorille. Luonnonpuistossa reitit ja tiet olivat hyvin merkatut. Puikkelehdimme jättiläissaniaisten seassa ja teimme reilun tunnin vaelluksen El Minan putoukselle.

Ja kuinka ollakaan, vanhakin jo nuortui pulahtelemaan raikkaassa suihkussa. Minulle vesi tuntui liian kylmältä, luultavasti 22 astetta. Kävely oli hauskaa vaihtelua purjehdukseen. Polut olivat hyvin merkatut ja erittäin hyvässä kunnossa.

Takaisin ajoimme saaren itärannan kautta. Suurin piirtein puolessa välissä siirryimme Ruta Panoramicille, jota pitkin Sinikankin kanssa ajeltiin länsirannalta Ponceen, Nythän tämäkin saari on sitten seikkailtu ristiin rastiin.

Huomenna suunnitelmissa on jatkaa aamuyöllä kohti Viequesia. Katsotaan, pysähdymmekö matkalla vai ryskytämmekö suoraan perille.

Advertisement

Näyttää tulevan aurinkoinen päivä

Täällä Karibialla näihin aikoihin jokaisena aamuna näyttää tulevan aurinkoinen päivä. Ja tuleekin! Niistä on nautittu Amin kanssa tosissaan. Päivällä tosin on jo hieman liiankin kuuma. Jos ollaan paikallaan, eikä biminiä ole viritetty, kansi oikein polttaa jalkojen alla.

Tällä hetkellä olemme Poncen kaupungin satamassa, marinan poijussa. Ponce on Puerto Ricon etelärannan suurin kaupunki. Kävimme jo Sinikan kanssa täällä tutustumassa paikkoihin. Tämä satamahan on viitisen kilometriä itse keskustasta rannalle päin. Veneet ovat pääosin kalastusveneitä korkeine tarkailubridgeineen ja vapatelineineen.

Eilen koneilimme 43 mailia vastaiseen kohtuullisessa merenkäynnissä. Nyt jo viimeistään uskotaan (uskottiin jo aluksikin), että tuulet ovat vastaisia. Sopivia tuulirakoja kyllä kuitenkin löytyy etenemiseen, mutta varsinaisen purjehtimisen riemun voi kyllä unohtaa. Toiveissa on, että viimeinen legi Viequesilta St. Thomasille päästään purjeilla.

Vietimme siis Boqueronin lahdella kaksi yötä ja yhden kokonaisen lepopäivän vatsataudin parantelemisessa. Kuljiimme kylillä, netteilimme ja illalla veimme roskat rantaan. Samalla, kun siellä kerran olimme, joimme siinä sitten yhdet Medallat mieheen Boqueronin iltaelämää seuraillen.

Capo Rojon (PR:n lounaiskärki) kierto sattui aamuyöhön, joten tilatut kuvat majakasta ja sen seuduista otettiin aamun valjetessa. Majakat ovat muuten täällä aivan samanlaisia kuin Espanjassakin. Mm. El Hierrolla, entisellä maailman lopun niemellä, on aivan samanlainen majakka, tosin hieman isompi. (Tältä majakasta katsottiin ennen vanhaan alkavan nollameridiaani.)

Muuten, Lady Birdiltä on tullut viesti, että ovat El Hierrolla. He tekivät erilaisen Atlantin kierroksen: Kanaria- Gambia-Kap Verde-Kanaria. Terveiset vain Andreaksille ja Beritille!

Yllättävän vähän veneitä on edelleenkin liikkeellä näillä Hispaniolan saarilla. Puerto Realissa oli pari vierasvenettä laiturissa, neljä ankkurissa; Boqueronessa kuusi purtta ankkurissa ja täällä Poncessa kymmenkunta venettä liikkumassa.

Vatsatauti on päästänyt meidät kurimuksesta. Eilen illalla satojen poncelaisten kaupunkilaisten joukossa nautimme salsan rytmeistä tuossa rannan kävelykujalla. Tarjolla oli myös mitä maittavimpia pikkusuolaisia. Tietysti oli pakko ottaa örkkiannos ja nautiskella siitä. Harmittelimme ainoastaan sitä, ettei Matti ollut porukassa jakamassa mehevää annosta kanssamme.

Lähdemme nyt kylille ja kauppaan. Suunnitelmissa on vuokrata auto huomiseksi. (Saa nähdä mitä tuleman pitää.) Koetamme ehtiä puolen viikon maissa Isla Viequesille, jossa en ole vielä käynytkään. Vietämme saarella viikonlopun ja ensi viikon alussa PURJEHDIMME USA:n Neitsyille, josta Amin lento lähtee sitten perjantaiaamuna takaisin koleaan Suomen kevääseen.

Sairaskuljetus yli Mona Passagen

Jos olisin Seppo Räty, sanoisin, että Dominikaaninen Tasavalta on p… maa. Kuten Rätykin ehkä hieman oikaisi, yksinkertaisti ja peilasi omia kokemuksiaan, niin nyt minäkin. Kommentti johtuu niistä neljästä mitääntekemättömästä viranomaisesta, jotka tulivat Casa de Campossa veneeseen tunnin myöhässä luvatusta.

Veneessä oltiin taas niin virallisia, täytettiin papereita ja sitten naisihminen ilmoitti, että 75 dollaria. Olimme lähdössä, sääikkuna aukeni vielä keskiviikkona ja torstaiyönä, olimme jo yhden ikkunan käyttäneet Casa de Campossa sairautta parannellessa. Maksoin rahan ihmetellen ääneen meille luvatun lähdön olevan maksuton. Olisi tietysti voinut ryhtyä vaatimaan mustaa valkoisella, mistä mikin maksu on peräisin jne. En ryhtynyt.

Minulla oli kuume hellittänyt, ei vatsatauti, Amilla vastaavasti vatsa löystyi uhkaavasti. Tuo vatsatauti oli molemmilla olon veteläksi tekevää. Sairaskuljetukseen päädyttiin kuitenkin erinomaisen sääikkunan takia.

Puolenpäivän aikaan päästiin liikkeelle ja aluksi ajoimme kombinaattia pelkällä isolla ja koneella viisitoista mailia suoraan etelään, Isla Saonan kulmalle. Mona Passagen ylitys on käytännössä itä-länsi. länsi-itä- suuntainen.

Alkuillasta suunta kääntyi itään ja tuuli tietysti sen mukana. Mutta, ei kuitenkaan liian paljon. Voimakkuuden vaihdellessa 5-10 metriä pääsimme n. 30 asteen tosikulmalla (täysi iso ja Volvo) nousemaan, ei Boqueron lahdelle, vaan Isla Monan pohjoispuolitse kohti Mayaquezia. Se kelpasi.

Ainoa huoli oli se, kuinka miehistän sairaustilanne etenee. Vatsatauti oli tehnyt meistä pyykkinaruja ja vielä aamuyöllä minulle nousi pieni kuumekin kiusaksi. Sinnittelimme kuitenkin kahden tunnin vuoroilla aamuun. Itse purjehdusmanöövereihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota, vene liikkui liukkaasti kohtuullisessa aallokossa. Ruoripilotti pystyi ohjaamaan hyvin tässä kelissä

Mayaqueziin tulimme aamuyhdeksältä. Edelliseltä uloskirjautumiselta tutut paikat löytyivät helposti ja molemmat pääsimme taas Amerikan ukkeleiden maahan. Vielä saman tien jatkoimme silmät sirrillään ja hiukkasen horjuen viisitoista mailia etelään, Puerto Realin marinan laituriin. Ami nukkuin koko päivän, minä en oikein saanut unta, mutta levättyä kuitenkin.

Illalla teimme ensimmäisen lämpimön aterian neljään päivään: laihaa parsakeittoa Knorrin pussista. Meni alas ja pysyi sisällä. Tauti on taittunut.

Tänään on pyykkipäivä ja pientä kaupassa käyntiä. Siirrymme illaksi lahdelle ankkuriin ja mahdollisesti huomenna jatketaan tuulista riippuen Puerto Ricon etelärannalle (Palopäälle tuttuihin paikkoihin). Täällä on tänäänkin aurinkoinen päivä. Sinikalle erityisterveiset tälle päivälle.

Casa de Campo

Tulimme toissapäivänä yön moottorimarssin jäkeen tänne Casa de Campon suureen mariaan aamuyhdeksältä. Keli oli metristä maininkia ja 3-6 metristä tuulta – suoraan vastaan. Aalto oli kuitenkin sen verran loivaa, että emme juuttuneet terävään pärskeeseen, vaan meno ooli suhteellisen sujuvaa.

Konehuoneen puolella odotti iloinen yllätys (tosin odotettu). Vetolaitteen öljy oli pysynyt kirkkaana ja tiistain nosto peruttiin. Vaihdoin äljyt vielä kertaalleen ja ehkä teen sen vielä uudellenkin. Seuraavassa nostossa vaihdetaan sitten nuo alapään tiivisteet.

Pientä murhetta matkaan on tullut ankaran vatsatudin muodossa. Minulla oli pari päivää kuumetta, maanantaina kovaakin, nyt jo helpottaa. Amilla tuntuu tauti iskenen vasta tänään. Lähtöä eteenpäin suunnitellaan, koska sääikkuna antaisi vielä huomeaamuksi asti ylityskelin Mona Passagelle. Nyt muutaman tunnin sisällä päätetään, mitä tehdään. Onko kunto jo sellainen, että merelle kannattaa lähteä.

kaikenkaikkiaan on mukava olla jo matkalla itään. Vaikka Marina Zar-Par olikin periaatteesa viihtyisä paikka, kyllä sieltä lähti jo enemmän kuin mielellään matkaa jatkamaan.

Matka jatkuu

Olemme purkaneet biminin, nostaneet jollan kannelle ja moottorin peräkaiteelle. Nelisen viikkoa Marina Zar-Parissa on vierähtänyt nopeasti. Siihen on sisältynyt merkittävät miehistön vaihdokset. Ricoletosta. sataman päämaikista on tullut ystävä. Toimiston neidit ovat auttaneet kaikissa mahdollisissa asioissa.

Tuulet ovat pysyneet kovina ja luonnollisesti idässä, joten siirsimme purjehdusta yhdellä päivällä. Edelleen tuulee navakasti, mutta yöksi on luvassa tyyntyvää. Tosin parimetrinen vastamaininki hankaloittaa varmasti menoa. Menemme aluksi Casa de Campoon, 45 mailia itään. Sinne on tiistaiksi tilattu nosto, jos perävetolaitteen tiivisteet pitää vaihtaa. Ensi yö näyttää tilanteen.

Perämoottori saatiin kuntoon hollantilaisten veljesten laivalla. Aivan kuin ihmeen kaupalla pitkäperjantaina löytyi käytetty siipipyörä rikkoutuneen tilalle läheisestä kalasatamasta. Benin kanssa purimme moottorin loistavissa tiloissa uusi siipipyörä paikoilleen ja alapää takaisin (Niken ohjeita noudattaen) ja vesi kiertää taas iloisesti.

Muutama päivä sitten satamaan saapui ruotsalainen, 13 vuotta meriä kiertänyt pariskunta Mats ja Ann. Olivat siitä harvinaisia ruotsalaisia täällä, että tulivat juttelemaan ja pitkäperjantaina söimme heidän veneessään perinteisen ruotsalaisen pääsiäisaterian: silliä, munia ja snapsit laulaen päälle.

Täällä Boca Chicassa on suuret juhlat koko pääsisäisen. Yritimme Amin kanssa snorklausaarelle, mutta koko lahti oli suljettu liikenteeltä. Teimme pienen harjoitussession lähisaarella ja kyllähän sieltä muutama värikalakin bongattiin.

Tänään vielä pinkaisimme paikallisella Expressolla aamuisen sateen hellittäessä parin tunnin sikstseeingille Santo Domingoon. Pakolliset kahvit kuuluisalla El Conde-terassilla kuuluivat ohjelmaan, samoin kuin kävely Duarte-kadun rauhassa. Tulihan sieltä ostettua matkamuistokin.

Nyt on väki täällä hyvästelty ja halattu sekä Despacho saatu (hoputtivat jo lähtemään, koska paperiin oli merkattu kello viisi). Toivomme koneen toimiva. Minulla on visio, että ollessamme Santo Domingon marinassa, potkuriin olisi tarttunut jotain töhkää ja se olisi joutunut tiivisteiden väliin aiheuttaen vesiongelman. Tällä hetkellä öljy on puhdasta. Katsotaan, kuinka käy.

Uusi miehistö kannelle (keulatähystäjän lisäksi)

Pienten kommellusten jälkeen Ami saapui viime yönä kahden aikaan taksilla Marina Zar-Pariin. Olin nimittäin tilannut itselleni kuljetuksen lentoasemalle ja takaisin, Sitä ei kuulunut ja niin Ami otti taksin kentältä ja ajoi satamaan. Pitkään odotettu kuukausi Karibialla on alkamassa.

Matka oli mennyt loistavasti. Myös matkalaukku ja reppu saapuivat samaan aikaan. Ja matkalaukussa monenlaista pyydettyä tuliaista: ruisleipää, mäntysuopaa, oikeata fairya , korjattu Leatherman, Tesan teippiä ja Markulta varaosalähetys huohotinputkien päihin sekä uudet tiivistestefat perävetolaitteeseen.

Harmillisesti Amin viisumianomus USA:han myöhästyi kotimaassa, joten tänään heti aamulla kävimme lentoasemalla varmistamassa huomiseksi edestakaiset lennot San Juaniin ESTA-leimaa hakemaan.

Samalla reissulla teimme ostoksia OLE´ssa ja hyppäsimme pian paikallisbussin tungoksen siivittämänä Karibian tunnelmiin. Melua ja ihmisiä, kovalla soivaa musiikkia moottoritien varren kaupoissa ja baareissa, liikenteen ruuhkaisuutta juuri ennen pääsiäispyhiä kuuman hikisillä penkeillä.

Myös veneeseen kirjauduttiin asianmukaisesti (tosin koko touhulle hieman hymyillen, vaikka työtäänhän hekin tekevät). Tärkein ja painavin kommentti Customin naiselta kuultiin silloin, kun hän ilmoitti, että se on sitten 20 dollaria!

Katriinan tapaan järtslaakia uhmaten kävimme vielä iltapäivästä tutkailemassa Boca Chican rantoja, puistoja ja sitä kuuluisaa paikallisten puolta. Minulle on jo ehtinyt kertyä joitain tuttuja niiltä seuduilta ja söimmekin tutussa ravintolassa erittäin maistuvan kana/lihapulla/riisi (Amin sanoen mukaan puuro)/papu- aterian yhdeksällä eurolla, siis yhteensä.

Nyt hieman huilataan ja käydään vielä illalla Andreksen puolella ihmettelemässä sitä maineikasta risteystä, jossa voi yhtä aikaa nähdä sata erilaista moottorikulkuneuvoa risteilevän ristiin rastiin – ja välillä edestakaisin – musiikin pauhatessa kajareista kahvat kaakossa.

Syystä tai toisesta täällä Zar-Parissa on tullut muutamia ongelmia veneeseen. Kakkaisin oli septin pumpun kumin rikkoutuminen juuri Sinikan lähtöpäivänä. Korjaus onnistui hyvin, nyt toimii taas, Mömmän siivouskin onnistui.

Vesi on vanhin voitehista, mutta ikävä kahdelta osin moottorissa: jos sitä on väärässä paikassa tai sitä ei ole ollenkaan. Perävetolaitteessa oli ennen vaihtoa harmaata öljyä, kun taas jollan moottorissa vesi ei oikein kierrä kunnolla. Ja tietysti pääsiäinen edessä. Noitten kanssa eletään ja fiksataan mahdollisimman pian.

Suunnitelmissa on jatkaa matkaa joko huomenilla tai sitten lauantaina Casa de Campoon ja sieltä sitten alkuviikosta Puerto Ricoon. Näillä rannoilla alkoi päivällä soida musiikki, joka pistää jopa meren pinnan väreilemään.

Haikeat jäähyväiset

,,, jätettiin tänään Santo Domingon Las Americas-kentällä. Sinikan kone lähti 14.45. Juuri tuolla hetkellä seisoin täpötäydessä Boca Chican bussissa. Repsikka ja kaksi matkustajaa roikkuivat avoimen oven astinlaudalla. Elämä Katariinalla jatkuu. Pari päivää on kuitenkin hyvin tyhjää.

Laiturilla otettiin kyllä perinteinen lähtökuva kasseineen. Mutta laitan kuitenkin tämän.

Marina Zar-Par II

Keskiviikkona marinassa järjestettiin yllättäen party-ilta. Paikan päämaikki, Rico, oli sitä pitkän aikaa luvannut. Ajattelin jo, että eipä taida juhlista tulla mitään, mutta keskiviikkona pöytä oli katettu kreoliruoalla ja rommipunssitarjoilu pelasi marinan laiturilla.

Samassa pöydässä kanssamme istuivat hollantilaiset veljekset, jotka olivat ostaneet vanhan hollannin laivaston miinalaivan täältä Karibialta ja aikovat tehdä sukellusbisnestä näillä vesillä. Saapa nähdä, kuinka onnistuu. Olivat eläkkeellä, joten suunnittelu täällä lämpimässä taisi olla tärkein juttu.

Toinen hollantilaispariskunta, joka istui pöydässämme, oli kiinnostunut purjehduksesta ja oopperasta. He olivat olleet omalla 42 jalkaisella X-lään kahdessa mielenkiintoisessa kaupungissa katsomassa oopperaa, nimittäin Savonlinnassa ja Odessassa.

Eilen kävimme snorklailemassa tuossa lähisaaren mangroverannoilla. Saaren poikki menee kaksi kapeaa salmea ja varsinkin toisessa salmessa oli paljon mielenkiintoisen värikkäitä kaloja. Tämä isompi laguuni on tuolta riutan puolelta hyvin matala, siellä voi kahlailla kirkkaassa vedessä pitkin ja poikin.

Jotta aika ei tulisi pitkäksi ja kun nuo puhdetyötkin on tältä erää puuhattu, lähdimme tänään käymään Prismassa La Romanassa. Jumbohan se on täällä nimeltään, mutta sisältä kauppa oli kuin suoraan Seppälänkankaalta.

Täällä on tosiaan huima ero noitten pikku Colemarien ja sitten isojen ilmastoitujen markettien välillä. Kummasti vain tähänkin ajan myötä tottuu. Jopa noihin roskiin joka puolella. (Tietysti tuossa matkan varrellakin oli meren rannalla hotelliresortteja, joissa viikon parin loman voi viettää tästä maasta mitään tietämättä.)

Dominikaanisessa Tasavallassa baseball on kansallispeli. Monet maan entiset ja nykyiset huiput ovat pelanneet Amerikan kentillä. La Romanan keskuspuisto täynnä entisten pelaajien patsaita.

Jos autot Romanassa olivat sitä perustyyliä, hämmästystä herätti moottoritietä ajellut pikavuoro, jossa näytettiin hyvällä menestyksellä ”Bad Grandpa”-elokuvaa, Telkkari ja pitsiverhot!

Viikonloppu vietetään luultavimmin rantatouhuissa. Sinikan lähtö on edessä ensi tiistaina. Luonnollisesti nyt eletään pakkausaikoja. Taitaapi mieli olla jo kovasti koto-Suomessa. Mutta toisaalta on myös ehditty kysyä, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Marina Zar-Par

Paikkaa Casa de Camposta emme sitten saaneet. 35 jalkainen vene ei paljon loistojahtien marinassa sympatioita herätä, erityisesti pääsiäisviikko aiheuttaa ruuhkaa. Sanoivat, että seuraavat vapaat laituripaikat löytyvät vasta kesäkuussa. Ankkuriin lupasivat paikan sisälahdella.

Sinällään tämä Zar-Parin marina on parempikin paikka suorittaa miehistön vaihto. Lentokenttä on lähellä, vain viidentoista kilometrin päässä. Toisaalta näissä itätuulissa olisi hyvä olla lähellä Mona Passagea kärkkymässä sopivaa ylityssäätä Puerto Ricon puolelle. Täältä tulee yhden täyden päivän (tod.näk. yön) purjehdus, luultavasti Isla Saonan kulmalle, Monan reunalle.

Pari päivää on tehty puhdetöitä. Sekä kannella että kannen alla. Tänään oli vuorossa septin huohotinputken aukaisu ja itse asiassa koko septin puhdistus manusluukusta. Paska homma, mutta tulipahan tehtyä.

Näissä oloissa pientä ruskeaa töhkää kerääntyy oikeastaan kaikkeen ruostumattomaan teräkseen. Esim. Wichardin sakkelit eivät ole poikkeuksia. Ostin San Juanista ainetta, jolla se lähteen todella hyvin ja Katriina onkin kiiltävässä kunnossa ottamaan uutta miehistöä kannelle.

Sisällä on sekä keulahytti että tänään myös perähytti laitettu jällee n kerran jokaista koloa myöten siistiksi. Tällainen siivous tehdään vähintään kerran kuussa ja näin vene pysyy kunnossa. Eilen tein ensi kertaa myös pieniä paikkalakkauksia. lähinnä rappusiin ja oven kulmiin.

Olemme edelleen poijussa tässä marinan välittömässä läheisyydessä. Nyt on tuullut pari päivää reippaasti, päivällä ei ole liian kuuma. Muutamia kertoja päivässä pulahdetaan kirkkaaseen veteen. Tämän lahden suojaa riutta kovemmilta aalloilta. Riutan näkee hyvin Googlen (reitti)kartalta. Jollamatkalla kyllä pärskeet kastelevat shortsit mukavasti.

Vuorilla; Constanza ja Jarabacoa

Toissapäivän aamuna kello kahdeksan istahdimme pieneen vitsiin (Toyota Vitz) ja suuntasimme keulan kohti luodetta. Jouduimme kuitenkin ajamaan Santo Domingon läpi. Ajattelimme, että kerkiäisimme ennen aamuruuhkaa, mutta toisin kävi.

Vielä moottoritiellä, lentokentän tietämillä ennen kaupunkia, liikenne näytti sujuvan ok. Emme kuitenkaan löytäneet opasteista huolimatta Autopista Duarten, luoteeseen vievän moottoritien päätä, vaan jouduimme ajamaan kaupungin läpi juuri aamuruuhkassa.

Kaupunki on ISO. Paljoakaan emme kiertäneet, ajoimme vain liittymän ohi ja palasimme toista kautta Autopistan lähtötietämille. Tuntihan siinä vierähti, vaikka varsinaisesti emme eksyksissä olleetkaan, ajelimme vain isoja katuja länteen ja toisia sitten takaisin itään.

Jos liikenne näytti aluksi rauhalliselta, niin kaupungissa tuhannet motarit ja erityisesti paikallistaksit vaihtelivat kaistoja onnellisen tietämättöminä liikennesäännöistä, pujahtaen milloin vasemmalta, milloin oikealta Vitzin eteen. Kieli keskellä suuta varovasti ajaen ja 360 astetta liikennettä tarkkaillen Autopista Duarte löytyi ja pääsimme suht rauhallisen liikenteen mukana kohti luodetta.

Pico Duarte sijaitsee Dominikaanisen Tasavallan läntisen vuoristoseudun keskellä. Sitä pystyy lähestymään idästä kahdesta suunnasta, Constanzan ja Jarabacoan kaupunkien kautta.

Päätimme ensin ajaa Constanzaan ja aloimme kivuta mutkittelevaa, mutta hyväkuntoista tietä kohti ylänköjä. Ajoimme viljavan Tiraon ylänkölaakson halki seuraavalle vuoristolle ja sen yli Constazan laaksoon, joka sijaitsee n. 1500 metrin korkeudella.

Paikallisesta tietokone-, pizzeria- ja turistioffisesta saimme kartan, josta huomattiin tien jatkuvan pari kymmentä kilometriä eteenpäin isolle putoukselle (Salto Aquas Blancas, 83 m, 1680 m) ja pyramidirakennelmlle. Info/pizzerian omistaja kysyi, että kai meillä jeeppi, jos sinne aiomme. ”Kyllä, kyllä!”

No, ei ollut jeeppiä, mutta välillä erittäin huonokuntoista hiekkatietä pitkin matka taittui todella upeiden maisemien läpi El Conventon pikkukylään. Vitsit olivat vähissä, emmekä enää pystyneet autolla jatkamaan.

Saimme mukaamme kaksi paikallista nuorukaista, jotka opastivat meidät varmaankin upeimmalle putoukselle täällä Karibialla. Parin tunnin vaellus vei meidät yli 80 metriselle suihkulle n 1700 metrin korkeudelle. Täältä myös siinsi kaukana horisontissa juhlava Pico Duerte.

Oikeastaan tuo putous ei ollut se tärkein syy ajella välillä kuoppaisen kapeaa ja kivistä hiekkatietä vuorille. Mielenkiintoisinta oli käydä pikku kylässä, El Conventossa, jossa asutaan ja eletään hyvin vaatimattomissa oloissa. Toisaalta ihmiset ovat ystävällisiä, perjantai-illan papiljotit joka toisen naisihmisen päässä ja leikkiviä lapsia joka puolella.

Kylän ympärillä avautuu kumpuileva kahdenkin joen leikkaama vuoristoinen viljelymaisema. kasvihuoneissa kasvatetaan kukkia. Rinteillä kasvaa kaalia sipulia ja pitkiä vakoja valkosipulia. Ilma on raikasta, mitä moninaisimmat linnut pitävät konserttiaan puiden siimeksessä.

Takaisin tullessa auton luona oli pari nuorta rouvaa, jotka kysyivät – jaa, se taisi olla meidän opasnuorukainen, joka ensin kysyi heidän puolesta, saisivatko he kyydin kylille eli Constanzaan. Kyllä saivat. Kolme kertaa vain kaikki matkustajat joutuivat nousemaan autosta, jotta Vitzi ylittäisi suurimmat kuopat. Kysyimme, olivatko menossa diskoon ja vastaus kuului, että ei kun opiskelemaan.

Illalla Constanzassa yövyimme perinteisessä Katariina-majoituksessa, Mi Casa-hotellissa, joka tarjosi huoneen 15 eurolla/yö. Hintaa ei sisältynyt aamiaista, peiliä eikä hyllyä WC:ssä, yhtään naulakkoa pyyhkeille tai vaatteille eikä sähköä aamun tunteina. Siisti, tilava huone, puhtaat lakanat ja lämmin vesi kuitenkin riittivät takaamaan hyvän hinta/laatusuhteen. Olimme ainoat asiakkaat ystävällisen Josen hotellissa.

Lauantai-aamuna söimme Josen valmistaman aamupalan ja lähdimme kohti Jarabacota. Reitti kulki edelleen yli kilometrin korkeudella edelleen upeissa maisemissa. Oikeastaan koko tuo tie (hyväkuntoinen) oli maisemareitti. Vihreät aaltoilevat vuorenrinteet, välillä pinjametsäkaistaleita ja viljeltyjä laaksoja loistivat aamun vielä hivenen pehmeässä valossa.

Jarabacoa on tuon vuoristoseudun keskus. Sieltä voi halutessaan ottaa oppaan ja muulin ja tehdä kahden tai kolmen päivän vaelluksen Pico Duartelle. Ajoimme sielläkin autolla niin pitkälle kuin Vitzillä pääsi, ensin Manabaoon, loppu taas jeeppikuntoista tienpätkää ja kun kivet tiellä kasvoivat liian suuriksi, lisäksi vielä parin kilometrin edestakainen kävely päälle.

Olimme paikassa, josta Duerte-vaellukset alkavat. Siellä oli eräänlainen ekokylä ja kahvin kasvatusta, leiripaikka sekä kiinni oleva (tietysti viikonloppuna) pieni kahvila. Itse vuori ei tähän näkynyt, vaan sen peitti vuoristo, joka pitää ensin ylittää, jotta sinne voisi kivuta.

Paluumatkalla poikkesimme joulukinkkulounaalle tienvarteen. Näitä samoja paahtokylkiä oli muuten myytävänä myöhemmin Autopistan yhdessä kohdassa kymmenissä kojuissa.

Moottoritietä ajaen paluumatka oli nopea, poikkesimme uutuuttaan kiiltävässä Carrefourissa lähellä Santo Domingoa. Voi sanoa, että kontrasti El Conventon lautahökkelikaupan ja tämän valtaisan marketin välillä oli hämmentävä.

Autopistan päässä itse kaupungissa oli jo kylttejä Airopuertolle, joten nyt oli helppoa suunnistaa läpi kaupungin. Tie johti lähes selkeästi kaupungin toiselle puolelle, vain yhdessä hankalassa kohdassa jouduimme kysymään neuvoja lyhyellä kortteliosuudella.

Liikenne oli kyllä samaa puikkelehtimista, mutta rauhallisempaa. Ainoa hiuksia nostattava kohta oli isolla kolmikaistaisella kadulla, kun Sinikka sanoi, että tuossa kadussahan on iso reikä. No, niinpä onkin – ja niitähän jatkuvasti! Keskikaistan kaikista kaivoista puuttui kannet. Minkäänlaista merkkiä tai tötsää ei niissä ollut.

Vitzi palautettiin ennen kuutta ja kuljettaja huokaisi pitkään. Vuoristoseutu oli hieno, maisemat upeat. Oli mukava välillä nähdä muutakin kuin merta, satamia ja toisia veneitä.

Meillä on suunnitteilla jatkaa matkaa alkuviikosta Isla Catalinan kautta Casa de Campoon, mutta emme ole vielä saaneet vahvistusta laituripaikasta. Katsotaan miten asiat kehkeytyvät. Nyt täällä on pilvinen ja tuulinen päivä, muutama päivä sitten oli jopa sateita. Lämpöä kuitenkin riittää. Constanzassa muuten nukuttiin oikein täkin alla.

Tässä jo matkalla Jarabacoaan.